maanantai 24. huhtikuuta 2017

(c) Eugene Doe




 


 
 Nämä kaksi ovat hieman vanhempia, mutta vielä julkaisemattomia kuvia.




lauantai 15. huhtikuuta 2017

Rakkaudesta, osa 1: Romanttinen rakkaus

Tulen kirjoittamaan sarjan postauksia liittyen rakkauteen. Ensimmäinen osa käsittelee romanttista rakkautta, yksi rakkautta ystävyyssuhteissa ja näiden lisäksi tulen todennäköisesti kirjoittamaan myös jotain vähän universaalimpaa. Viimeinen on vielä vähän muotoutumassa ja saattaa toki olla, että näitä rakkauspostauksia tulee vielä enemmänkin! Aika näyttää.

 ***

Luulen kirjoittaneeni rakkaudesta ja erilaisista suhdemuodoista aiemminkin, mutta aihe on sellainen, ettei siihen kyllä hevillä kyllästy. Tuttavapiirissäni on ollut monenlaisia parisuhteita, seksisuhteita, irtosuhteita ja yksinolon muotoja. Sitä kautta erilaiset tavat rakastaa ja olla lähellä ovat tulleet tutuiksi. Myös mediassa noita käsitellään nykyään enemmän ja perinteistä parisuhdemallia toisinaan jopa vähän parjataan.

En voi sanoa kenenkään muun puolesta, mutta minä olen tullut siihen tulokseen, että itselleni sopii parhaiten joko vakituinen parisuhde tai sitten totaalinen sinkkuus. Jälkimmäinen toki mieluiten väliaikaisena. Yksi syy tähän on se, että haen kaikenlaisilta suhteiltani ennen kaikkea merkityksellisyyttä ja syvyyttä. Haluan kohdata toisen ihmisenä ja oppia tuntemaan hänet mahdollisimman perusteellisesti, jakaa asioita ja kunnioittaa oikeasti. Tämä sulkee melko lailla pois merkityksettömät seksisuhteet ja varsinaiset irtosuhteet. Ymmärrän, että niistä voi saada jotain irtioton kokemuksia, fyysistä nautintoa ja egoboostia, mutten minun arvoasteikossani ne eivät asetu hirveän korkealle sellaisinaan.

Fyysinen nautinto on minulle näistä ehkä kaikkein epäolennaisin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, mikä siinä on se päräyttävä juttu. Egoboostin viehätyksen ymmärrän paremmin, mutta koen sen voivan olla jopa vahingollista henkiselle kehitykselleni. On ihan piristävää ja tervettä kokea olevansa haluttu, mutta omalla kohdallani tuollaiset tuntemukset ovat nousseet joskus vähän liiaksikin päähän. Huomio on addiktoivaa ja antaa hetkellisen arvostuksen tai hyväksynnän kokemuksen. Tuollaisen huomion varaan rakennettu itsetunto ei kuitenkaan ole kovin kestävää sorttia, minkä vuoksi sitä on äkkiä saatava lisää. Se vie paitsi aikaa ja voimia, myös tilaa pääkopasta. Sen tilan voisi käyttää miljoona kertaa paremminkin.

Olen melko seikkailunhaluinen ihminen, joten tuon irtioton kokemuksen metsästämisenkin kykenen jotenkin ymmärtämään. Omalla kohdallani olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että on lukuisia asioita, joista saan saman kokemuksen vahvempana ja terveellisempänä. Spontaani lähteminen erilaisiin paikkoihin, erilaiset taidemuodot ja ihan jo pelkkä hyvä kirjakin toimivat tuohon tarkoitukseen paljon paremmin.

Olen myös aika tarkka siitä, kenen edessä paljastan itseni. Sitähän seksin harrastaminen käytännössä on, kelle milläkin tasolla. Minulle se on jollain tapaa myös aika henkistä,  enkä välttämättä halua päästää ihan ketä tahansa kokemaan kaikkein haavoittuvaisinta ja alastominta osaa itsestäni. Pääasiassa olen melko avoin ihminen, mutta on joitain osia, jotka haluan pitää yksityisinä. Täytyy myös sanoa, että vaikka ihmiset osaavat olla todella mielenkiintoisia, en välttämättä halua nähdä aivan kenestä tahansa viehättäväksikään kokemastani ihmisestä näitä puolia.

Lisäksi tuntuu, että monissa tuttavapiirini irto- ja seksisuhteissa toinen ihminen on pitkälti esineellistetty. Sitä ei välttämättä ole tehty tahallisesti tai tietoisesti, mutta sen kuulee monesti esimerkiksi siitä, miten ihmiset seksikumppaneistaan puhuvat. Ymmärrän, ettei kaikissa irto- tai seksisuhteissa toimita näin, mutta joku kammo siitä on jäänyt. Ne ilmaisut ovat jotain sellaista, mitä en haluaisi koskaan itsestäni käytettävän. Lisäksi minusta tuntuu jotenkin kylmältä, että tänään pokataan Tiina Tinderistä, käväistään sen luona ja huomenna kiikarissa onkin jo joku toinen.

Deittipalvelut ja klubien pokauskulttuuri tuntuvat tehneen myös sen, että kanssaeläjiä ei nähdä samalla tavalla tuntevina persoonina kuin ennen niiden pariin päätymistä. Sen huomaa jo siitä, minkälaisia kommentteja miehiltä toisinaan joutuu kuulemaan yöelämässä. Tällainen on paitsi epämiellyttävää, myös surullista niiden kannalta, jotka etsivät jotain syvempää, mutta eivät ole sosiaalisesti niin taitavia. He valitettavasti välillä apinoivat iskutekniikoitaan näiltä sankareilta, kun eivät muutenkaan osaa lähestyä. Myös naiset pystyvät aivan yhtä halventavaan puheeseen, mutta se tapahtuu enemmän omissa kaveriporukoissa. Oman tulkintani mukaan se ei ole välttämättä puhdasta välinpitämättömyyttä, vaan joskus yritys osoittaa omaa itsenäisyyttä ja riippumattomuutta näistä seksikumppaneista. (Joka on lähtökohtaisesti taas yksi lisää ongelmia luova suojamekanismi.)

Tietenkään kaikki kevyemmät suhteet eivät ole merkityksettömiä, eikä kaikki syvä rakkaus välttämättä rajoitu kahden ihmisen välisiin parisuhteisiin. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi polyamorinen suhde sopisi minulle, olisi se sitten miten syvä tahansa. Tavallaan ajatus rajattomasta rakkaudesta on kaunis, mutta omalla kohdallani siitä todennäköisesti tulisi kaikkea muuta. Lähtökohtaisesti jo tilanteet, joissa minulla on ollut romanttisia tunteita vaikkapa kahta henkilöä kohtaan, ovat olleet kammottavia. Olen tuntenut olevani pihalla ja vähän hajanainen. Voin kuvitella, etten polyamorisessa suhteessa oikein osaisi antaa itsestäni tarpeeksi kummallekaan. Puhumattakaan siitä, miten paljon mustasukkaisuutta tuollainen suhdemuoto etenkin alkuun aiheuttaisi. Suhteen pitää olla todella, todella vahva, että se selviäisi tuollaisesta vahingoittumatta pysyvästi. 

Enkä ymmärrä, miksi tuollaiseen olisi tarvettakaan, jos on jo yksi, oikeaksi kokema kumppani. Ymmärrän toki, että maailmassa on paljon upeita ihmisiä ja erilaista rakkautta, mutta pitääkö kaikki todella saada? Pystyykö yhteen kumppaniin keskittymään täysillä, jos heitä on monta? Tuleeko muista kumppaneista pakoreittejä parisuhteen ongelmista? Valitettavasti polyamoria on vähän liian helppo tapa valjastaa tuohon käyttöön. Nykyihmisellä on kova tarve siihen, että kaiken pitäisi olla helppoa ja kivaa. Uutta stimulaatiota ja ärsykkeitä pitäisi olla koko ajan tarjolla.

Tähän liittyen, viimeisenä se ehkä kaikkein painavin ja samalla ehkä jollain tapaa irrationaalisin syy. Se tiivistyy aika hyvin tähän kohtaukseen:


Pystynkö kuvittelemaan tuon samaisen Arwenin näyn useammilla osapuolilla? Rehellisesti sanottuna en missään nimessä. Olen todennut, etten yksinkertaisesti pysty näkemään toista ihmistä samalla tavalla sen jälkeen, kun suhteeseen on tullut ylimääräisiä osapuolia. Kykenen kyllä yhä rakastamaan toista, mutta jokin hopeareunus siitä kyllä katoaa. Tämä ei toki tarkoita sitä, että minun olisi jatkuvasti oltava toisen maailman napa, tai ettei toinen saisi vilkaistakaan toisia ihmisiä. Se tarkoittaa nimenomaan sitä, että näistä kaikista ihmisistä huolimatta toinen haluaa vain minut ja minä hänet.

Yhden ihmisen valitsemisessa on jotain kaunista. Siinä, että haluaa sitoa itsensä juuri hänen erityislaatuisuuteensa. Onko rakkaudella mitään arvoa, jos sen vuoksi ei luovu jostain ja taistele? Onko se silloin vain mukava, hedonistinen olotila, jossa lillua?

En halua tällä postauksellani lytätä maanrakoon kenenkään hyväksi havaitsemaa elämäntapaa. Tämä on ehkä ennen kaikkea suunnattu samankaltaisten asioiden kanssa painiville ihmisille. Joskus ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun seksuaalisuus on minulle niin herkkä asia, nykymaailman meno tuntuu kovalta ja ihmissuhteissa minulle tärkeintä on merkityksellisyys. Joskus taas en halunnut edes myöntää noita tuntemuksia itselleni, koska en halunnut olla haavoittuvainen. Nykyään näen asian toisin. Rajojen asettaminen ja ainutlaatuisen rakkauden vaaliminen ovat kauniita asioita, asioita jotka ovat oikeita juuri minulle. En oikein usko, että rakkaus voi edes palaa meissä puhtaasti, ellemme toteuta sitä juuri itsellemme luontaisimmalla tavalla. Kokemuksesta voin sanoa, että silloin myös itseään on huomattavasti helpompi rakastaa.



tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lauluvideo: Scarborough Fair


Huh, uskalsinpa nyt viimeinkin ladata tämän. Toivotaan, että näitä vastaisuudessa tulee vähän useamminkin. 

Olen ajatellut alkaa etsiä bändiä ihan tosissani, kuhan tämä ääni paranee tästä. Jos siis satut asumaan pääkaupunkiseudulla ja innostunut tekemään folkahtavaa musiikkia, saa ottaa yhteyttä. Varmaan laitan tännekin vielä jonkun ihan kunnon ilmon asiasta myöhemmin.

Kirjoittelinpa joskus tästä kyseisestä kappaleesta postaustakin.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Pehmeydestä, viattomuudesta ja valosta

Kevät, jälleen uusi alku. Se meinaa valoa eli yllättäen näkeekin jotain. Tuntuu melkein kuin olisi tipahtanut johonkin paratiisinomaiseen todellisuuteen. Lumet lähtevät melkoista vauhtia ja alta paljastuu tuoksuja, jotka oli jo melkein onnistunut unohtamaan. (Paitsi se koiran kakka, sen kyllä muistaa.) Maailmaa katsoo taas vähän uusin silmin, mutta kuitenkin jotenkin tutulla tavalla. Tietoisuuteen nousee ajatuksia ja tunteita, jotka oli jo ehtinyt unohtaa. Jollain tavalla ojissa virtaava vesi, vähän jopa häikäisevät auringonsäteet ja tietty vapautuneisuus muistuttavat minua lapsuudestani.

Mikkelissä ollessani kävin jälleen kiertelemässä lapsuudenkotini lähiympäristössä. Jollain tavalla se on aina uudenlainen seikkailu. Jotenkin siinä myös aina tuntee itsensä enemmän nimenomaan itsekseen. Ylimääräinen kaupungissa kasaantunut ajatusmöly kaikkoaa sitä jotenkin on taas kiinni perustuksissaan. Toki suuri osa huolenaiheista katoaa, mutta ehkä enemmänkin tarkoitan tässä sitä, että kaikki sellainen, minkä en koe olevan minua katoaa. Ulkoisia, paikoiltaan repiviä ärsykkeitä ei ole ja itsessään pysyy paremmin kiinni. Monesti olen huomannut, etteivät jotkut todella välttämättömiksi kokemani asiat eivät tunnukaan sitten enää niin oleellisilta.

Olen muutenkin pyrkinyt karsimaan elämästäni kaikkea ylimääräistä. Vein muun muassa vanhoja tavaroitani kirpputorille ja välttelen Facebookin feediä. Somen sisällöstä olen pyrkinyt tekemään sellaista, että sitä on oikeasti ilo seurata. Mallijuttuja olen tietoisesti vähentänyt, koska haluan keskittyä projekteihin, jotka ovat niitä kaikkein inspiroivimpia. Olen myös harjoitellut kuvaamaan ideoitani itse, että voisin jonakin päivänä tehdä koko homman tyytyväisenä alusta loppuun itse. Muiden ideoitakin on välillä kiva toteutella, mutta rakkainta minulle on omien mielenmaisemieni konkreettiseksi tuominen. Siinä on jotain kiehtovaa, että voi ottaa palasen siitä todellisuudesta ja tehdä sen osaksi tätä maailmaa.

Viattomuus ja pehmeys ovat inspiroineet minua kovasti viime aikoina. Ne ja niiden menettäminen. Nuorempana minulla oli tarve olla hirveän vahva, voimakas ja kova. Monilla tavoin myös ympäröivä kulttuurimme kannustaa siihen. Mediassa näkyy usein esimerkiksi ihanne vahvasta ja itsenäisestä (ura)naisesta. Jotain sellaista kai halusin joskus itsekin olla. Se oli jonkinlainen suojakuori, mutta siinä näki myös jotain kiehtovaa. Lisäksi sitä kai kuvitteli, että silloin saavuttaa jotain helpommin, on enemmän ohjaksissa. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Väittäisin, että tarve kovuuteen ainakin minun kohdallani vain lisäsi stressiä. Lisäksi kovan tunnemaailma on monesti melko köyhä, kun taas pehmeällä on käytössä paljon laajempi tunneskaala, josta ammentaa. Kovuus tuo monesti myös ihmissuhteisiin negatiivista jännitettä, kun taas avoin pehmeys avaa paljon mahdollisuuksia. Olennaista on ymmärtää, ettei pehmeys tarkoita samaa kuin heikkous. Kovaksi tekeytyminen on heikkoutta, sillä silloin kieltää omat tunteensa. Pehmeys on rohkeutta.

Tähän liittyy olennaisesti se viattomuus. Viattomuuden menetys, tavalla tai toisella, voi olla vähän traumaattista. Se tuntuu siltä kuin sinut pudotettaisiin hyytävään veteen untuvapeittojen keskeltä. Tai ehkä se muistuttaa vähän syntymistä. Viattomuuden menettäessään nimittäin ymmärtää paljon asioita, tulee ikään kuin vähän toiseksi ihmiseksi. Olen alkanut miettiä, että näinköhän siinä myös tavallaan syvenee. Olen tehnyt elämäni aikana paljon huonoja, jopa pahoja ja häpeällisiä valintoja. Ennen niiden tekemistä en kuitenkaan ymmärtänyt täysin, miksi ne ovat niin pahoja. Sitä kautta olen onnistunut saavuttamaan tilan, jossa en enää kuvittelisikaan tekeväni mitään vastaavaa. Jollain tavalla se on auttanut pääsemään uudestaan käsiksi tuohon viattomuuden tunteeseen tai ainakin ajatukseen siitä, etten ehkä olekaan tahrattu. Ehkä se ei ole samanlaista pahuudesta tietämätöntä hyvää, mutta jollain tavalla tiedostavuus tekee siitä ehkä jopa jollain tavalla parempaa.

 
Dragons sailing on the breeze
Black and gleaming beam
The hand upon the steering-board
Has set my spirit free
Lost no more to time and place
For I have seen the land
I have heard the valkyrie's song
And I've touched Odin's hand
(Fire + Ice - Dragons In The Sunset)
 









Porrassalmen taistelun muistomerkki
Muistomerkki jostain ihan muusta, näitä löytyi matkan varrelta vähän kummallisista paikoista.
Pari seuraavaa kuvaa on otettu päiväkotini viereisistä metsiköistä. Kaikki siellä oli aivan ennallaan. Vastaavia majojakin kuin minun aikanani.

Deep in the forest
When I went astray
I was afraid ,
Followed the path to something foreign
the house of shadow
Now I'm gone in the wind blow
(Myrkur - Dybt I Skoven, käännös)
 
 
 
 I thought you called my name so clear, but howls are all I hear
They are not yours my dear, my love
 
Yet that shadow in disguise who stares through werewolf's eyes, who are you?
(Birch Book - Werewolf's eyes)
 
 Uneksin manan unia, ja unia
Maan unia, puun unia, ja unia
Kuljen matkalla aavahalla, tiellä tuntemattomalla,
matkalla kipumäelle, ja mäelle 
(Trad. - Manan unia)

 Red is the rose that in yonder garden grows
Fair is the lily of the valley
Clear is the water that flows from the Boyne
But my love is fairer than any
(Trad. - Red Is The Rose)

torstai 9. maaliskuuta 2017

Unelmointia ja vapautumista

Viime aikoina on ollut jotenkin vähän kevyempi olo. Sille on kai syynsä, sillä olen heittänyt romukoppaan joitakin itselleni asettamiani rajoitteita. Jostain syystä minulla oli pitkään harha siitä, että elämäni tulisi valmistumiseni jälkeen olemaan jossain pääkaupunkiseudun itsemurhayksiössä kituuttamista joko työttömänä tai muuten vain olemattomilla tuloilla, stressaantuneena ja masentuneena. Olin vakuuttunut, että tulisin olemaan sidottuna kiireiseen toimitustyöskentelyyn jossain mahdollisimman ahdistavassa työpaikassa, vailla voimia tai aikaa tehdä mitään omia projekteja. Arki masensi melkoisesti. Mutta sitten tajusin, ettei sen oikeastaan tarvitse oikeastaan mennä niin.

Maailma on mahdollisuuksia täynnä. Minulla on lupa tähdätä vaikka muusikko-kirjailija-kotiäiti-freelancer-toimittaja-urapolkuun. Opiskelemassani alassa on se hyvä puoli, etten välttämättä ole sidottu mihinkään yhteen paikkaan. Ja hei, jos töitä ei tipu, niin voin muuttaa vaikka äitini mökille ja kokeilla, miten mahdollisimman minimalistinen elämä minulta sujuisi! Vain mielikuvitus on rajana.

Olen toteuttanut viime aikoina myös pientä kokeilua. Opiskelen tämän kevän suurimmaksi osaksi etänä, verkkokurssien muodossa. Tarkoitukseni oli purkaa vanhoja rutiineja, kehittää uusia, ajoittaa koulutyöt energisiin hetkiiin ja kokeilla ylipäänsä itsenäisempää tapaa työskennellä. Kahdesta ensimmäisestä kurssista pamahti vitonen, joten ihan metsään ei ainakaan menty. Toisaalta olen myös miettinyt pienoista alisuoriutumista yhden kurssin suhteen. Sillekin pitää joskus uskaltaa antaa lupa. Voimavarani ovat rajalliset ja niitä pitää riittää myös tärkeämpiin asioihin. Kuten laulamisessa kehittymiseen, kirjan kirjoittamiseen, saksan ja norjan opiskeluun, kasvituntemuksen kerryttämiseen, myyttien merkityksen pohdiskeluun, blogipostausten kirjoittamiseen ja miljoonaan muuhun asiaan.

Entinen kriittinen minäni olisi todennut, että nuo ovat vain sellaisia ylimääräisiä juttuja, joita tehdään silloin kun ehditään. Ne vain sattumat olemaan niitä asioita, jotka pitävät minut elossa. Ei minua taida olla tehty rutiininomaiseen ja staattiseen työhön. Taidan olla se tyyppi, joka käyttää niitä vaihtoehtoisia urapolkuja niin paljon kuin vain ikinä kykenee. Siinä samalla voi rakennella niitä omia elämäntöitä, kuten nyt vaikka sitä kirjaa.

Kirjaa, joka on nyt viimeinkin alkanut saada muotoaan. Täytyy myöntää, että olen innoissani kuin pikkulapsi! Tekeleeni tulee olemaan satukirja varmaan kutakuinkin kouluikäisille, mutta enempää en tässä vaiheessa paljasta. Pointtina on oikeastaan se, että tuntuu ihanalta uskaltaa taas unelmoida. En ole tehnyt sitä tällä tavalla varmaan vuosiin, herranjestas! Tai edes elänyt tällä tapaa, kipinän kanssa.

Paljastanpa teille yhden unelman. Haluaisin joskus päästä muuttamaan täältä pääkaupunkiseudulta vaikkapa Mikkeliin, jonnekin luonnon keskelle. Joku mökki kävisi hyvin, järven rannalta. Voisin herätä aikaisin aamulla katselemaan sumulla verhoiltua järveä ja auringonnousua. Tallustella huopatossuissa ja villapaidassa juomaan aamuteetäni parvekkeelle virkistäytyäkseni. Ehkä käydä uimassakin. Kerätä ihan hirveän määrän marjoja ja sieniä pakkaseen. Istuttaa pihan täyteen kaikenlaista ja seurata uuden elämän syntymistä ihan konkreettisesti. Kokea elämän ylipäänsä sellaisena kuin se todella on, luonnollisena ja todellisena.

Sellaista unelmointia. Näiden juttujen kautta olen saavuttanut jonkinlaisen merkityksellisyyden kokemuksen. Osittain se johtuu unelmieni heräämisestä, osittain taas siitä, että sain uudelleen otteen juuristani jokin aika sitten. Eivät ne varsinaisesti ehkä olleet hukassa, mutta olin kasvanut jonnekin yläilmoihin, liian kauaksi niistä. Tiesin kyllä, missä ne piilivät, mutten jotenkin saanut niistä otetta. Joku sanoo olevansa maailmankansalainen, mutta minä olen kai jonkinlainen euroopankansalainen. Eurooppa on nimittäin inspiroinut minua aina kaikista maanosista eniten. Menneisyyden Eurooppa, sen kulttuurit ja myytit ovat jotain aivan mieletöntä tutkittavaa. Uusin innostukseni tähän liittyen ovat erilaiset videoblogit, joissa esimerkiksi availlaan eurooppalaisten myyttien symboliikkaa.

Valon lisääntymisen huomaa. Tuntuu siltä, että voi taas hengittää. Ehkä vähän pomppiakin jopa.

 













Kuvasin taas Jaakkoa tässä yksi viikonloppu. Tässä yksi onnistuneimmista kuvista.
Samoin kuin Jenniä!


 
Toinen kuvailupäivä kavereiden kanssa, tällä kerralla Jennin ja Suvin.
 





Lapsuuden satukirja, luin suosikkinitarinani ollessani äitini luona.