torstai 9. maaliskuuta 2017

Unelmointia ja vapautumista

Viime aikoina on ollut jotenkin vähän kevyempi olo. Sille on kai syynsä, sillä olen heittänyt romukoppaan joitakin itselleni asettamiani rajoitteita. Jostain syystä minulla oli pitkään harha siitä, että elämäni tulisi valmistumiseni jälkeen olemaan jossain pääkaupunkiseudun itsemurhayksiössä kituuttamista joko työttömänä tai muuten vain olemattomilla tuloilla, stressaantuneena ja masentuneena. Olin vakuuttunut, että tulisin olemaan sidottuna kiireiseen toimitustyöskentelyyn jossain mahdollisimman ahdistavassa työpaikassa, vailla voimia tai aikaa tehdä mitään omia projekteja. Arki masensi melkoisesti. Mutta sitten tajusin, ettei sen oikeastaan tarvitse oikeastaan mennä niin.

Maailma on mahdollisuuksia täynnä. Minulla on lupa tähdätä vaikka muusikko-kirjailija-kotiäiti-freelancer-toimittaja-urapolkuun. Opiskelemassani alassa on se hyvä puoli, etten välttämättä ole sidottu mihinkään yhteen paikkaan. Ja hei, jos töitä ei tipu, niin voin muuttaa vaikka äitini mökille ja kokeilla, miten mahdollisimman minimalistinen elämä minulta sujuisi! Vain mielikuvitus on rajana.

Olen toteuttanut viime aikoina myös pientä kokeilua. Opiskelen tämän kevän suurimmaksi osaksi etänä, verkkokurssien muodossa. Tarkoitukseni oli purkaa vanhoja rutiineja, kehittää uusia, ajoittaa koulutyöt energisiin hetkiiin ja kokeilla ylipäänsä itsenäisempää tapaa työskennellä. Kahdesta ensimmäisestä kurssista pamahti vitonen, joten ihan metsään ei ainakaan menty. Toisaalta olen myös miettinyt pienoista alisuoriutumista yhden kurssin suhteen. Sillekin pitää joskus uskaltaa antaa lupa. Voimavarani ovat rajalliset ja niitä pitää riittää myös tärkeämpiin asioihin. Kuten laulamisessa kehittymiseen, kirjan kirjoittamiseen, saksan ja norjan opiskeluun, kasvituntemuksen kerryttämiseen, myyttien merkityksen pohdiskeluun, blogipostausten kirjoittamiseen ja miljoonaan muuhun asiaan.

Entinen kriittinen minäni olisi todennut, että nuo ovat vain sellaisia ylimääräisiä juttuja, joita tehdään silloin kun ehditään. Ne vain sattumat olemaan niitä asioita, jotka pitävät minut elossa. Ei minua taida olla tehty rutiininomaiseen ja staattiseen työhön. Taidan olla se tyyppi, joka käyttää niitä vaihtoehtoisia urapolkuja niin paljon kuin vain ikinä kykenee. Siinä samalla voi rakennella niitä omia elämäntöitä, kuten nyt vaikka sitä kirjaa.

Kirjaa, joka on nyt viimeinkin alkanut saada muotoaan. Täytyy myöntää, että olen innoissani kuin pikkulapsi! Tekeleeni tulee olemaan satukirja varmaan kutakuinkin kouluikäisille, mutta enempää en tässä vaiheessa paljasta. Pointtina on oikeastaan se, että tuntuu ihanalta uskaltaa taas unelmoida. En ole tehnyt sitä tällä tavalla varmaan vuosiin, herranjestas! Tai edes elänyt tällä tapaa, kipinän kanssa.

Paljastanpa teille yhden unelman. Haluaisin joskus päästä muuttamaan täältä pääkaupunkiseudulta vaikkapa Mikkeliin, jonnekin luonnon keskelle. Joku mökki kävisi hyvin, järven rannalta. Voisin herätä aikaisin aamulla katselemaan sumulla verhoiltua järveä ja auringonnousua. Tallustella huopatossuissa ja villapaidassa juomaan aamuteetäni parvekkeelle virkistäytyäkseni. Ehkä käydä uimassakin. Kerätä ihan hirveän määrän marjoja ja sieniä pakkaseen. Istuttaa pihan täyteen kaikenlaista ja seurata uuden elämän syntymistä ihan konkreettisesti. Kokea elämän ylipäänsä sellaisena kuin se todella on, luonnollisena ja todellisena.

Sellaista unelmointia. Näiden juttujen kautta olen saavuttanut jonkinlaisen merkityksellisyyden kokemuksen. Osittain se johtuu unelmieni heräämisestä, osittain taas siitä, että sain uudelleen otteen juuristani jokin aika sitten. Eivät ne varsinaisesti ehkä olleet hukassa, mutta olin kasvanut jonnekin yläilmoihin, liian kauaksi niistä. Tiesin kyllä, missä ne piilivät, mutten jotenkin saanut niistä otetta. Joku sanoo olevansa maailmankansalainen, mutta minä olen kai jonkinlainen euroopankansalainen. Eurooppa on nimittäin inspiroinut minua aina kaikista maanosista eniten. Menneisyyden Eurooppa, sen kulttuurit ja myytit ovat jotain aivan mieletöntä tutkittavaa. Uusin innostukseni tähän liittyen ovat erilaiset videoblogit, joissa esimerkiksi availlaan eurooppalaisten myyttien symboliikkaa.

Valon lisääntymisen huomaa. Tuntuu siltä, että voi taas hengittää. Ehkä vähän pomppiakin jopa.

 













Kuvasin taas Jaakkoa tässä yksi viikonloppu. Tässä yksi onnistuneimmista kuvista.
Samoin kuin Jenniä!


 
Toinen kuvailupäivä kavereiden kanssa, tällä kerralla Jennin ja Suvin.
 





Lapsuuden satukirja, luin suosikkinitarinani ollessani äitini luona.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Kultala-trilogia on sukellus itämerensuomalaisiin myytteihin heavy metal-vaikutteilla ja kursailemattomilla seksikohtauksilla

Jokin aika sitten sain luetuksi Juha Jyrkkään Kultala-trilogian viimeisen osan. Koko kirjasarja on melkoinen ilmestys mytologisine elementteineen, kalevalamittoineen ja huikeine tunnelmineen. Se on pilkahdus jotain uutta, mutta silti vanhaa, kun itämerensuomalaisten myyttien viitoittamaa polkua kuljetaan. Tuoreen vivahteen kirjoihin tuovat esimerkiksi vaikutteet heavy metal-musiikista.

Saadessani ensimmäisen osan, Ouramoisen, käsiini aavistin, että nyt on luvassa jotain mielenkiintoista. Jo teoksen kansi oli pysäyttävä ja toki sitä oli myös itse kirjailija, joka kauppasi teostaan ympäri Kaisaniemen puistoa sähkökannel kourassa. 

Ouramoinen on ensimmäinen suomalainen soturirunoelma. Se kertoo sankarinsa matkasta tarunhohtoiseen Kultalaan. Heti alkuun minut vakuutti kirjan primitiivinen, ei ehkä synkkä, mutta kiehtovalla tapaa hämärä tunnelma. Kalevalamitta tukee näitä tunnelmia erinomaisesti, enkä voisi kuvitellakaan, että Jyrkäs olisi kirjoittanut nämä teokset jotenkin muuten. Ouramoisen kieli on mielestäni jotenkin erityisen rikasta ja se yltyy todella kekseliääksi esimerkiksi kohdissa, joissa sankari ja paha Kärhäkkä ryhtyvät mittelöön. Kirjojen kielestä voi sanoa vielä sen verran, että Jyrkäs ei ujostele seksistä kirjoittaessaan ja on siten uskollinen kansanperinteellemme. Myös väkivaltaa kuvataan suoraan ja karskisti, mikä voi herkkähermoisinta lukijaa hieman puistattaa. Tämä bloggaaja tosin löysi itsensä moneen otteeseen naureskelemasta sanavalintojen osuvuudelle!

Kirja on siitä perinteinen soturirunoelma, että sankari kulkee vaikeuksista voittoon ja käsitys hyvästä ja pahasta on mustavalkoinen. Taistelukohtaukset ovat suuressa osassa, mutta teos ei kuitenkaan varsinaisesti ihaile väkivaltaa: itse asiassa se tekee päinvastoin. Fyysistä voimaa enemmän korostetaan viisautta ja sanan mahtia.

Ouramoisen jälkeen jäi fiilis, että olisin halunnut päästä tähän maailmaan vielä syvemmälle. Maailma oli kiehtova, mutta ensimmäinen kirja tuntui pintaraapaisulta siihen. Seuraava osa, Uniaika, vastasi tähän tarpeeseen täydellisesti. Uniajassa palataan ajassa taaksepäin myyttiseen alkuaikaan. Maailmankaikkeutta asuttavat jumalat, käärmekansa ja lopulta myös ihmiset. Näistä haluan nostaa esille erityisesti käärmekansan, joka on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja käärmemyyttejä, dinosauruksia ja reptiliaaneja. Kansa ja etenkin sen johtohahmot on kuvattu vertahyytävästi: he ovat julmia orjuuttajia, jotka nauttivat ihmislihasta monin eri tavoin. Käärmekansan synnystä ja ihmisten orjuuttamisesta lukiessani kutakuinkin pompin innostuksesta, sillä mielestäni Jyrkäs on onnistunut kuvauksessaan aivan täydellisesti. Voisin viettää ikuisuuden fiilistelemässä voimakasta, jollain kummalla tavalla erittäin puhuttelevaa tunnelmaa, mutta suosittelen mieluummin, että hankitte kirjan käsiinne itse. Sanottakoon vain sen verran, että tämän teoksen jälkeen en yhtään ihmettele vanhan kansan käärmepelkoa!

Sankariksi Uniajassa nousee ensimmäinen shamaani, Ikämieli, joka päättää vapauttaa ihmiset orjuudesta. Ikämielen kasvu tietäjäksi on toinen kohta, joka erityisesti pysäytti. Siinä on paljon viisautta. Kuvattu kipu on rehellistä ja kaunistelematonta, kasvattavaa laatua. Ikämieli oksentaa ulos madon, joka alisti hänet käärmekansan valtaan ja saa jumalilta miltei rajattoman määrän tietoa. Se ei kuitenkaan tule ilman hintaa. Kuten sanotaan: tieto lisää tuskaa. Moni unelmoi suuresta ja tärkeästä elämästä, mutta kuinka paljon painaa vastuu ja kuinka paljon iloa sellaiseen lopulta sisältyy?

Trilogian kolmas osa, Rutaimo, jatkaa synkähkön primitiivisissä tunnelmissa, mennen niissä vielä kenties entistä syvemmälle. Rutaimossa on aiempaa enemmän kauhuelementtejä, eikä sitä voi hirveän iloiseksi teokseksi nimittää. Tapahtumat sijoittuva Uniajan ja Ouramoisen jälkeiseen aikaan. Pahuus on päässyt jälleen iskemään kyntensä Maaemään vilun, kärsimyksen ja sodan muodossa. Ratkaisuna tähän nähdään Rutaimon, Ismaroisen takoman viisauden varaston löytäminen. Jo hyvin nopeasti asiat alkavat mennä kammottavalla tavalla pieleen ja antisankarimme löytävät itsensä melkoisen sotkun keskeltä. 

Tarina tuntuu monelle varmasti tutulta, koska sillä on pohja sampomyytissä. Päähenkilöt eivät yllättäen olekaan suuria sankareita, vaan maailmaa lähtevät pelastamaan harhaanjohdettu kuningas, muistinsa menettänyt paimenpoika, hieman loitsuja taitava raiskaaja ja seppä, jota moinen matka ei voisi vähempää inspiroida. Edeltäviin osiin verrattuna huimin ero onkin se, että siinä missä niissä on melko selkeä käsitys hyvästä ja pahasta, Rutaimo on harmaan sävyjen kirjoa.  

Rutaimo ei ole kirja, joka luetaan vaikkapa kevyenä matkalukemisena. Se on synkkyytensä vuoksi melko raskas teos, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Harmaat alueet sallivat mahdollisuuden uudenlaiselle viisaudelle ja hahmojen mukana tuntee itsekin kasvavansa. Kirja vetoaa meissä niihin osiin, joita pidämme itsessämme kaikkein häpeällisempinä ja pakottaa katsomaan niitä silmiin. Kuitenkin se näyttää myös, että ihmisellä on mahdollisuus kasvaa ja yrittää sovittaa pahat tekonsa. Silti jokaisesta teosta jää jälki ja joskus niillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. 

Kokonaisuudessaan trilogia oli hyvin innostava lukukokemus. Kansanperinteestä kiinnostuneena, jonkin verran metallimusiikkiakin kuunnelleena fantasiafanina en kyllä muuta odottanutkaan. Vastaavista asioista kiinnostuneille nämä kirjat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Joku voi säikkyä runomuotoista kerrontatapaa, mutta en voisi kuvitellakaan näihin mitään muuta. Ouramoinen on kielellisesti teoksista vaikealukuisin, mutta sekään ei ole mitenkään mahdoton. Jyrkäs hallitsee kielenkäytön sen verran hyvin, että tuo runouden parhaat puolet osaksi kerrontaa, mutta pitää tekstin silti selkeänä ja ymmärrettävänä sellaisellekin, joka ei ole hirveän syvällisesti perehtynyt runouteen.

Fantasiakirjojen yksi parhaista puolista on taipumus käsitellä suuria teemoja. Niitä on tässäkin trilogiassa, maustettuna sellaisilla elementeillä, että ne porautuvat mieleen pitkäksi aikaa. Tästä on hyvä jatkaa Oivas Repäsen seikkailuihin. 

 Valitettavasti en saanut Ouramoista mukaan kuvaan, sillä olen Mikkelissä ja onnistuin unohtamaan sen kotiin. En malta pantata tätä postausta enää yhtään pidempään, joten voitte vilkuilla noita kansitaiteita tarkemmin postauksessa viljeltyjen linkkien takaa!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Juureton puu kaatuu


Pöytälaatikkooni on eksynyt sukumme historiikki tai jokin sen kaltainen. Olen kolunnut sen läpi muutamaan otteeseen sekä oppiakseni tuntemaan sukuni, että hauskoja tarinoita fiilistelläkseni. Mukaan mahtuu monenlaisia tyyppejä: ahkerasta pontikankeittelijästä itsepäiseen, karamelleja mutustelevaan pappaan ja ratsutilalliseen, jonka hylkäsivät niin vaimo kuin palvelusväkikin, yhtä renkiä (ja halvaantunutta hevosta) lukuun ottamatta. Nappailin tekstistä kuvia parille kaverilleni ja naureskelimme niille yhdessä. Mutta vaikka nuo tarinat tässä päivässä tuntuvat hauskoilta, ne kaikki eivät ole olleet sitä noille ihmisille. Noille, silloin todellisille ihmisille.

Kerta toisensa jälkeen minut valtaa sama olo, kun luen noita sukutarinoita. Se on hämmästys siitä, kuinka monia sukupolvia täällä on ennen minua ollut. Jokainen noista ihmisistä on ollut minun tapaani ajatteleva ja tunteva persoona. Jokainen on minun laillani herännyt joka aamu uuteen päivään. He ehkä elivät erilaisissa maailmoissa, mutta samalla kamaralla. Moni heistä on varmasti myös kokenut ajatuksen rajallisesta ajastamme absurdiksi. 

Minä ja esi-isäni jaamme monia muitakin asioita: piirteitä, lahjakkuuksia, sairauksia ja sukupolvien läpi kulkevia traumoja. Se on yksi syy, miksi haluan omat juureni paikantaa. Kun tietää, mistä tulee, tuntee omat perustuksensa. Sen, minkä päälle rakennetaan.

Minä tunnen Suomen ja Euroopan historian ja osaan yhdistää sen sukuni vaiheisiin. Tunnistan itsessäni piirteitä esimerkiksi sotien jälkeisestä vaikenemisen kulttuurista. Olen tottunut kestämään tunteeni hiljaa aivan kuin sukupolvet ennen minua. Purkamaan pahan oloni muihin asioihin, välillä vahingollisestikin. Olen oppinut kertomaan melkoisen harvoin tunteistani toisille ihmisille, niistä positiivisistakaan. Olen huomannut, etten vain osaa. Onneksi tietämys tästä on avain ongelman ratkomiseen tai ainakin pyrkimykseen olla siirtämättä sitä eteenpäin. 

Juuret eivät vain opeta meille ongelmakohtiamme. Ne saavat meidät tuntemaan olomme kotoisaksi. Perinteet, joihin tutustuin lapsena, ovat minulle yhä rakkaita. Voin vaikka toisella puolella maailmaa tuntea tiettyä kodin tuntua, kun laitan soimaan eurooppalaista kansanmusiikkia. Toisaalta taas, jos tietyt lapsesta saakka toistetut rituaalit eivät toistu, tunnen oloni omituisen tyhjäksi. Kuten esimerkiksi jouluaattona, kun äitini luona ei jouluna ollut kuusta tai jouluruokia. 

Juhlapäivät ovat erityisen tärkeitä. Ne ovat kuin stoppeja, joissa voi ladata itsensä arjen kaaoksen keskellä. Nimenomaan pakanallisissa juhlapyhissä on sitä jotain. Ne rytmittävät vuotta sen luonnollisen kierron mukaan ja sitovat meidät maailmaan ympärillämme. Luonto on ydintämme, joka jää, vaikka sivilisaatiomme romahtaisi huomenna. Se on syvimpiä osiamme, johon on helppo turvata vaikeassa paikassa. Ahdistuneen mieleni rauhoittavat kenties kaikkein parhaimmin tutut tai tutun oloiset metsä- ja järvimaisemat. 

Vuosien myötä minä muutun, mutta kerta toisensa jälkeen löydän turvani juuristani. Edesmenneistä sukulaisistani lukiessani tai kuullessani tunnen yhteenkuuluvuutta senkin takia, että olemme jakaneet samanlaisia kutsumuksia. Joukossa on niin musiikki- kuin kirjallisuusihmisiäkin. Joskus tuntuu kuin takanani olisi suuri, näkymätön tukijoukko. 

Monesti löydän juurieni haaroilta myös ihmisiä, jotka eivät varsinaisesti ole minulle sukua. He ovat niitä, jotka löytävät mielenrauhan tai pyhyyden samasta kulttuuriperinteestä kuin minäkin. Jotkut pelkäävät, että tällainen samaistuminen johtaa ulkopuolisten vihaamiseen tai hyljeksintään. Minä puolestani uskon, että omien juurien rakastamisen kautta voi oppia myös kunnioittamaan toisia kulttuureja. 

Nykyisessä, globaalissa maailmassa juuret voivat olla hukassa. Voimme matkustaa toiselle puolelle maailmaa, omaksua mitä erilaisimpia identiteettejä ja kulttuureja, mutta ne eivät välttämättä tuo meille kodin tuntua. Salaisuus on monesti se, että koti löytyy meistä itsestämme, kunhan katsomme tarpeeksi syvälle. 

Pöydällä lojuvassa sukupuussa ei ole vielä minkäänlaista merkintää minusta, sillä en ollut vielä syntynyt sen kirjoittamisen aikaan. Luultavasti joku päivä tuosta kirjoitetaan uusi versio, jossa nimeni tulee olemaan. Kenties minusta vielä kulkee eteenpäin uusi haara. Kulki tai ei, tulen silti vaikuttamaan tulevien sukupolvien elämään. Me kaikki tulemme omalta, pieneltä osaltamme. Jokaisesta meistä virtaa sukupuuhumme monenlaista ainesta, josta jälkipolvet voivat ammentaa. Toivotaan, että sukupolvemme jättää taakseen jotain sellaista, mistä voimme olla ylpeitä.

Seuraava Wardrunan kappale tiivistää varmaankin paremmin sen, mitä yritin tekstilläni sanoa. Laitan perään myös englanninkielisen käännöksen.



We are an ancient tree
With fresh blossoms
Towards the sun we stretch
Forward to grow
Listen!

Far down in the root and in the cycles of years
Chant the old
Listen!

Far down in the root and in the cycles of years
In the bark lay wounds
They attest of honor
They attest of misdeed
Some hurt more than others

Look deep into
my eyes so blue
You must understand
Remember that all
will in future leave
The Night it will come

I give you your heritage
If you want
It will not leave
Heavy it weighs
Remember, do not take more than you can carry

Deep in the earth
Roots give you direction
When storms rage
The creaking
Chants

Look deep into
my eyes so blue
You must understand
Remember that all
will in future leave

The Night it will come
I give you your heritage
If you want
It will not leave
Heavy it weighs
Remember, do not take more than you can carry

For every sprout
We become taller and deeper
For every sprout
We become taller and deeper
Odal
Odal

tiistai 10. tammikuuta 2017

Vuodesta 2016 ja vähän uuden vuoden alustakin

Aloitetaan vuodesta 2016, joka on vihdoinkin ohi. Yritin kirjoittaa koherenttia postausta siitä, miten vuosi kokonaisuudessaan on mennyt, mutten oikein onnistunut siinä. Sen verran paljon pääni sisällä on tapahtunut, ettei mikään lyhyt tiivistys ole perinteisessä muodossa edes mahdollinen. Ainakaan niin, ettei siitä tuulisi kammottavan rönsyilevää. Niinpä päätin tehdä sen avainsanojen kautta.

- Olen ollut tänä vuonna uupuneempi kuin varmaan koskaan. Olen loopannut päässäni pelottavia, oudoilta tuntuvia ajatuksia, tuntenut lamauttavaa häpeää omista tunteistani, ajatuksistani ja teoistani, vaatinut itseltäni ihan hirveitä, itkenyt sitä, miten vanha ja tuttu maailma jää taakse, kuormittunut pk-seudun melusta, ihmispaljoudesta ja kaupunkimaisuudesta sekä tuntenut epätoivoa siitä, etten oikein tunne kuuluvani mihinkään. Olen halunnut vain nukkua, mutta uni ei ole tullut. Olen halunnut sanoa kaikille ihmisille, että menisivät pois. Olen miettinyt, miten ihmeessä saan koskaan tästä ryppäästä jotain järkevää aikaiseksi.

- Provinssi oli ensimmäinen festari, jonka olen viettänyt täysin festarihengessä leirintäalueella yöpyen ja toiseen kaupunkiin matkaten. Melkoinen kokemus hyvine ja huonoine puolineen. Nighwishin, Maj Karman ja Rammsteinin keikoista riittii fiilisteltävää pitkäksi aikaa ja löysin myös uuden mielenkiintoisen kokoonpanon: Hexvesselin. Lisäksi sain paljon uusia tuttavuuksia, kahlasin mutavellissä, tanssin sateessa, istuin nuotiolla, järkkäsin limboa kyykäten ja köysi kaulassa sekä voin äärimmäisen pahoin.

- Hiukseni alkoivat jo 2015 vuoden puolella tipahdella päästä ja kärsiä kokonaisuudessaan. Olen ollut aika melkoinen tukkajumala, joten otti muuten itsetunnolle! Tulin huomanneeksi, että melko pienikin asia voi horjuuttaa fiilistä omasta itsestä melkoisesti. Kestovärit, suoravärit ja color maskit jäivät kampaajalle ja kauppaan, siirryin nimittäin hennaan. Tukkaa on jouduttu operoimaan  melkoisesti pätkimällä ja muuten hoitamalla, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Vanha kunto alkaa palautua, ellei jopa parantua!

- Koulu on aiheuttanut minulle ihan hirveää stressiä ja mietintöjä siitä, onko ala sittenkään yhtään omani. Tykkään lukea journalismista ja kirjoittaa juttuja, mutta jatkuva sosiaalinen skarppaaminen jaksaa olla todella kuormittavaa. Arvosanat ovat kuitenkin olleet varsin hyviä ja olen toisinaan löytänyt myös opiskelun ilon.

- Äänialani hipoo jo kolmea oktaavia, mistä ei voi kuin olla ylpeä. Olen kehittynyt vuosien varrella, myös vuonna 2016 hirveästi ja siitä pitää antaa itselleen krediittiä ilman muttia.

- Kaipuun tunne niin toiseen, kauniimpaan maailmaan kuin ihan yksinkertaisesti lähemmäs luontoa on ollut tänä vuonna erityisen kova johtuen varmaankin siitä, että en ole kokenut olevani kotona. Tämä elämänvaihe tuntuu melko kiireiseltä, koruttomalta ja raskaalta, joten eskapismi nostaa päätään vielä tavallista enemmän.

- Katkeruus on ollut valitettavan isossa roolissa tänä vuonna. Vanhat kaunat ovat jaksaneet nostaa päätään yhä uudestaan ja välillä oman synkän verhon läpi on ollut todella vaikea ymmärtää ja empatisoida muita. Ehkä pahimmillaan se on ollut silloin, kun voin huonosti ja ihmiset olettavat elämäni olevan kutakuinkin täydellistä, koska olen saanut hyvät kortit esimerkiksi ulkonäön tai lahjakkuuksien suhteen. Toki olen niistä kiitollinen, mutta olisi kiva jos vähän useammin ei esimerkiksi kauppaan lähteminen olisi älyttömän työn ja tuskan takana. Sama koskee ihmisiä, jotka tulevat avautumaan minulle ongelmistaan lähtökohtanaan "Et sä voi ymmärtää, sä ole koskaan kokenut mitään tällaista!" Jonakin päivänä kirjoitan vielä elämänkerran, mihin vuodan kaikki ongelmani ja voin sitten kypsästi läpsytellä sillä ihmisiä päähän ja nauraa partaani, kun he häpeävät silmät päästään aikaisempia kommenttejaan. (Tai sitten eivät, koska kaikki ihmiset eivät lähtökohtaisesti saa häpeäkohtauksia miljoona vuotta sitten lauotuista hölmöistä kommenteista.)

- Monesti tuntuu, että olen tässä maailmassa pelottavan yksin. Se on oman mieleni kehittämä harha, jolla on juuret menneisyydessäni. Se ei kuitenkaan poista sitä, että tunne osaa olla aika kivulias. En tiedä, poistuuko se koskaan. Välillä hirvittää, koska en ole ainakaan tähän päivään mennessä onnistunut sitä koloa mitenkään paikkaamaan.

- Jo Nietzsche totesi aikanaan, että mikä ei tapa, vahvistaa. Kipu on opettajana varmaan perusteellisin. Olen uinut sellaisissa tuskan syövereissä tänä vuonna, että nykyisin minulla riittää enemmän voimaa sanoa ei silloin, kun rajani tulevat täyteen. Hallitsen ja tunnen itseni nykyään paremmin ja osaan myös säännöstellä voimavarojani. Työmäärät, jotka ennen lamauttivat hoituvat nyt leikiten.

- Tunnistan nykyään omat juureni ja osaan tarttua niihin silloin, kun on hätä. Osittain juuret ovat minulle esimerkiksi eurooppalaista kansanperinnettä ja myyttejä, mutta niihin lukeutuu myös muita, hyvin erilaisia asioita. Minulle juuret ovat ennen kaikkea perustavanlaatuisia ja syviä osia ihmisessä. Asioita, jolla kytkeydyt aitoon itseesi ja toisaalta myös muuhun maailmaan. Asioita, joiden avulla palaat kotiin.

- Vuoden 2016 aikana olen pakottanut itseni treenaamaan ja saanut siitä kai jonkinlaista mielihyvääkin. Todellinen liikkumisen palo ja ilo löytyvät kuitenkin tanssimisesta, vaikka se nyt toistaiseksi onkin ollut vain sätkyttelyä kotona. Keväällä olen kuitenkin aloittamassa itämaisen tanssin, joten ehkä asia tulee vielä muuttumaan!

- Olen ymmärtänyt, ettei loma tarkoita tilaisuutta näännyttää itseään kuoliaaksi milloin missäkin tapahtumassa, vaan tilaisuutta ihan oikeasti levätä. Joululoma on ollut tässä mielessä ihan kultaa. Olen ollut suurimman osan ajasta Mikkelissä ihan vain tekemässä asioita, joista nautin ja löytämässä itseäni uudestaan.

- Yksi parhaista asioista ikinä on laittaa nätskät haltiakuteet päälle ja juosta tekemään jotain kivaa. Metsässä samoilu, tapahtumissa seikkaileminen ja muu on ihan parasta, kun vielä tuntee itsensä nätiksi haltiaprinsessaksi. On tuntunut ihan loistavalta löytää tyyli, joka on sitä ominta minua. Kuteet, joiden tunnen kuvaavan sisintäni. Toki pukeutumistyylini on milloin mitäkin, mutta tuo on se kaikkein omin juttu. Se tuntuu myös näkyvän, sillä vilpittömiä ulkonäköihastelujakin tuntuu tulevan eniten noissa kuteissa.

Siinäpä ne! Siirrytään seuraavaksi muihin juttuihin.

Koulualkaa minulla 18. päivä, joten joululomaa on yhä jäljellä. Keskeisin pätkä siitä eli Mikkelissä lomailu on kuitenkin tullut päätökseen. Huomisiltana suuntaan valitettavasti takaisin pääkaupunkiseudulle. Mikkelissä ollessani olen tehnyt luontoretkiä, valokuvannut, pelannut Dragon Agea ja Oblivionia, laulanut aivan täysiä, polttanut kynttilöitä, nähnyt ystäviä, tehnyt hyvää ruokaa ja vaikka mitä muuta ihanaa, mitä lomalla kuuluukin.

Olen tullut myös miettineeksi aika paljon, miten välttää loppuunpalaminen ja älytön tuska keväällä. Etenkin, kun pitäisi varmaan keksiä jostain jotain osa-aikaista työtäkin. Tulin yllättäen huomanneeksi, että elämääni lukeutui vuoden 2016 loppupuolella aika vähän asioita, joista oikeasti nautin. Tai sanotaanko, ettei niille ollut aikaa. Mieleni oli koko ajan velvollisuuksien ja ahdistuksien täyttämä. Jotenkin siihen havahtui vasta täällä Mikkelissä, kun oli saanut asiaan vähän etäisyyttä. Keväällä minulla on onneksi vähemmän varsinaista koulussa opiskelua, joten voin itse suunnitella aika paljon aikataulujani. Kaikkiin kissanristiäsiin ei tarvitse osallistua vaan myös kotiin jääminen on vaihtoehto. Nollaamiseen tarkoitetun tekemisen ei tarvitse olla Netflixin katsomista vaan sen voi korvata vaikka fantasiakirjoilla. Yleisesti ottaen tavoitteena on stressata vähemmän kaikkia velvollisuuksia ja panostaa enemmän omaan hyvinvointiin. Se voi olla yllättävän vaikeaa toisinaan.

Mikkelissä pitää yrittää käydä useammin, täältä kun saa energiaa luonnosta, vanhoista tutuista kaverisuhteista ja toki perheestä. Vitsi miltä tuntui tarpoa metsässä ja pelloilla pitkästä aikaa, jotenkin siinä sukelsi taas ihan toiseen maailmaan. Etenkin tutuissa maisemissa on joku ihan oma taikansa. Tällaisen reissun jälkeen tulee purtua hartaasti hammasta Onnibussissa!

Näitä kuvia tuli valitettavasti aika yksipuolinen sarja. Valo oli mitä oli, alkoi jo vähän hämärtää ja lunta pyrytti. Vähän jäivät ehkä ilmeettömiksi, jos vertaa visiooni. Tunnelmallisena inspiksenä toimi pari Eivørin biisiä, jotka ovat käyneet mielenmaisemaan nyt erityisen hyvin.
 



 
 Olin isäni luona koiravahtina jälleen, kuvassa siis mussuni Sartsu.
 Tällaista valoa olisin tavoitellut noihin ulkokuviinkin, mutta eräs herra nukkui pommiin, eikä ehtinyt kuvailemaan aiemmin!
 Äiskän puolen hauva, vanhus-Wilma. Sillä on vähän kärsivä ilme tuon tonttulakin kanssa, mutta pääasiassa se oli kyllä jouluaattona ihan iloinen!





Iskän luona oli vielä tänäänkin joulukuusi.
 





Viime aikoina inspiroineet biisit:

 


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pimeä vuodenaika: karkaaminen ja eristäytyminen



Joskus on vaan pakko häipyä. Ottaa omaa tilaa ja karata jonnekin muualle kuin jokapäiväiseen ympäristöönsä. Näitä fiiliksiä tuntee ympäri vuotta, mutta talvella ehkä kaikkein syvimmin. Joululoman merkeissä on myös helppo oikeasti lähteä kunnolla karkuun.

Sen alettua painuin saman tien Mikkeliin. Pää ei kestänyt pääkaupunkiseutua enää yhtään, mutta se ei ollut yksinomaa sen itsensä syytä. Toki siellä on meluisaa, paljon ihmisiä ja betonihelvettejä, mutta ne eivät yksinomaa olleet syy lähdölleni. 

Oikein kovan stressin yllättäessä minun on vaihdettava maisemaa, että pystyn irrottautumaan siitä. Sama ympäristö, jossa olen ahdistunut ja masennellut viime kuukaudet ei ole omiaan parantamaan mielialaa. Jotenkin se altistaa stressille entisestään. 

Stressi on yleensä kipinä sille, että pakenen, mutten usko sen olevan pohjimmainen syy sille. Olen melkoisen haavoittuvainen ihminen. Vähän kummallisetkin asiat sattuvat minuun välillä. Sosiaalinen kommunikaatio osaa olla välillä niin vaikeaa, sellaista repivää sekamelskaa. Tekee mieli laittaa kädet korville ja huutaa.

Puhumattakaan häpeästä. Haavasta, joka aukeaa aina silloin tällöin. Yhtäkkiä mieleen muistuu kaikki vanhat hävettävät teot, isot ja pienen pienet. Luonnonläheisyys on tähän paras lääke. Silloin sisäänrakennetuinkaan häpeä ei tunnu niin tappavalta. Luonnon edessä tuntee ikuisuuden, eikä sen edessä minun pahimmillakaan teoillani ole juurikaan merkitystä. Kukaan ei voi rankaista minua niin, että ottaisi luonnon pois. Sitä minulta ei voi varastaa. 

Lisäksi ajoittainen eristäytyminen on minulla verissä. Kyetäkseni sosialisoimaan ahkerasti, on minun otettava sitä omaa aikaa. Tuntuu huikealta, kun astuu metsään, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Silloin voi levähtää. Silloin on kytköksissä omaan ytimeensä ja muistaa, kuka todella on. Unohtaa kaikki ympäristön paineet ja tulee tietoiseksi myös siitä, kuka oikeastaan haluaa olla. Tietty suorittamiskulttuuri kouluelämässä, sosiaalinen media ja yleensäkin kaikenlaisia loppujen lopuksi turhia paineita kasaava kulttuuri eivät tunnu enää niin keskeisiltä osilta elämää. Minä olen visiitillä niiden parissa, mutten kuulu siihen maailmaan. Vaikka modernit mukavuudet ovatkin helpottaneet elämää, koen että hirveän kaupungistunut elämä voi irrottaa ihmisen juuriltaan. Arkielämä suorastaan kirkuu sitä, että minä en ole sitä pohjimmiltani. 

Tulin jokin aika sitten siihen tulokseen, että olen ollut onnellisimmillani silloin, kun minulla ei ole ollut hirveää tarvetta rakentaa ympärilleni isoja sosiaalisia piirejä ja kun olen itse sanellut ehdot sille, kuka olen ja keneksi haluan tulla. Silloin, kun aikani on kulunut niihin asioihin, jotka oikeasti tunnen merkityksellisiksi. Silloin, kun olen kokenut, etten ole riippuvainen kenestäkään ja vastaan itse omasta ajankäytöstäni. Aina niin ei valitettavasti ole ja siksi kaipaa tällaisia aikalisiä.

Olen aina elänyt vähän omassa maailmassani, enkä ole oikein kokenut, että kukaan voisi täysin ymmärtää minun tuntemuksiani. Toisinaan niitä on oikeastaan aika hankala edes selittää. Silti minulla on joskus hirveän kova tarve tarinoida itseni auki. Toisinaan taas ajattelen, että jotkut palaset haluan pitää vain itselläni. Tarve tulla kuulluksi kuuluu kai ihmisluontoon, mutta se tuntuu olevan suurimmillaan silloin, kun en ole aivan täysin kontaktissa itseeni. Ehkä sitä etsii jotain. Loppupeleissä olen kuitenkin löytänyt sen jonkin yleensä itsestäni ja niistä asioista, joita tässä elämässä varjelen: mielikuvitus, luonto, rakkaus, kauneus, hyväksyntä. Paratiisin voi rakentaa maan päälle, mutta se lähtee kipinästä sisältä.

Aina ei tunnu siltä, että alusta olisi paras mahdollinen kunnon roihulle. Ottaa yleensä aikansa, että itsensä pystyy todella aukaisemaan. Ensimmäiset Mikkeli-päivät ovat usein tuskaisia. Tällä kertaa mikään ei inspiroinut ja päätä puristi vanne. Jatkuva tunne siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain, mutta mitään ei kuitenkaan saanut tehdyksi. Liekki ei tuntunut syttyvän, ei sitten millään.  

Sellaisissa tilanteissa on vain tehtävä asioita pienin askelin. Mentävä ulos, keskityttävä maisemiin ja hengittämiseen. Aloitettava jostain vähän mekaanisemmasta kuten vaikka pianon soittamisesta. Eikä sitä nyt totaalisen yksin tarvitse pitkän reissun aikana olla. Toki minä näen vanhoja ystäviäni, mutta vaaka on pidettävä tasapainossa. On helppo huijata itseään ja päätyä yö toisensa jälkeen jonkun kaverin nurkkiin, koska pitäähän sitä pitää ystävyyssuhteita yllä. Se ei kuitenkaan palvele tarkoitusta. Se pitää yllä riippuvuutta.

Joululoma on täydellinen ajankohta tasapainoiseen aikalisään, sillä se kestää koulussani kuukauden.   
Sattui tosin sellainen ikävä sattumus, että tulin kipeämmäksi kuin pitkään aikaan. Kurkku on niin turvonnut, että yöllä luulin tukehtuvani. Lähipiirissä on kyllä ollut flunssaa liikkeellä, mutta koen tämän olevan myös merkki siitä, että nyt on ihan oikeasti levättävä. Harmittaa kyllä, kun en voi vielä mennä hiihtämään tai muutenkaan ulos, mutta ehkä nämä päivät on nyt sit käytettävä lukemiseen, kirjoittamiseen ja oman sisimmän tutkimiseen. Niin ja toki vain olemiseen ja nukkumiseen.

Jotenkin tunnen jo nyt parin päivän jälkeen ymmärtäväni itseäni hieman paremmin. Erilaisia tarpeita on huomattavasti vähemmän, eikä tarvitse koko ajan olla niin pärjäävä. Tietyn arkiminän voi heittää hattuhyllylle odottamaan. Kevään tavoite olisi pitää tästä osasta minua kiinni myös sitten, kun palaan pääkaupunkiseudulle. Luulen, että se onnistuu, muttei ehkä ihan parissa päivässä, viikossa, kuukaudessa tai ehkä vuodessakaan. Mutta onneksi voi aina karata uudelleen.

Tämä kyseinen EP on puhutellut minua erityisen paljon viime aikoina. Sopii täydellisesti näihin mielenmaisemiin.